Ilmassa alkaa olla tulevan talven tuoksua. Aamuisin kuura on asettunut pihapiiriin ja kotijärvi alkaa pikkuhiljaa jäätyä.
Meillä on lasten kanssa ollut tapana aina syksyisin mennä kotiniemeen kuuntelemaan järven jäätymistä,tyynenä pakkasiltana jäätymisestä syntyvät äänet kantautuvat kauas metsänreunaan saakka. Jos ei tietäisi mistä on kysymys,saattaisi vaikka kuvitella vedenhaltijoiden huutelevan..,vaan mistäpä sitä tietää;)
Lokakuun valo on aivan erityinen,matalalta paistava aurinko jaksaa vielä lämmittää,päivät lyhenevät vauhdilla ja luonto valmistautuu tulevaan kaamosaikaan ja talveen.
Aurinko punaa vanhan,harmaan hirsiseinän kauniisti.
Mäellä,talon lähettyvillä kasvaa pikkuruinen kuusipuu. Joku on sen juuri siihen aikanaan istuttanut. Muutettuamme tänne Turvejärvelle pikkuinen kuusi herätti huomion,sillä näin pohjoisessa ei luontaisesti kasva kuusia.
Joku jo ehti huomauttaakin" että eikö se olisi parempi kaataa pois,eihän se tänne kuulu",mutta minä olin toista mieltä.
Ajattelin,että antaapa pikkuisen kasvaa rauhassa ja nyt muutaman vuoden kaunokainen on saanut toimittaa erittäin tärkeää tehtävää perheemme ja Turvejärven tilan pyhänä puuna ja suojelijana.
Merkiksi tärkeästä tehtävästään puu on saanut oksilleen nauhan. Siinä se saa kasvaa yhdessä perheemme kanssa ja toivon että vielä monenmonta vuotta.
Lapset jo kovasti odottelevat lunta,ja niin kyllä minäkin. Saas nähdä,joko jo tällä viikolla joku aamu on maa peittynyt valkoiseen.
Vielä pääsee kävellen kulkemaan lähimetsissä,ja jängät ovat jäätyneet helpoiksi kulkea.
Nyt kun kaikki on valmista talven tulla,niin sitä huomaa itsekin rauhoittuneen,ei ole enää isompia pakollisia hommia mitkä täytyy tehdä ennen talven tuloa,vaan voi rauhassa nauttia loppusyksyn kauneudesta.Luonnon omat värisävyt ovat jotenkin niin pehmeitä ja lämpimän sävyisiä.
Minä toivottelen kauniita,kuulaita loppusyksyn päiviä kaikille lukijoille!
Edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt hetki jos toinenkin..,ja tuntuu siltä kuin vain hetki olisi viime vuoden lokakuuhun näihin samoihin aikoihin,kun meidän perheestä oli juttua Lapin Kansassa.
Moni blogin lukija taisi löytää tiensä tänne juurikin lehdessä olleen jutun myötä. Lokakuun loppua elettiin ja valmistauduttiin talven tuloon ja niin tänäkin vuonna,vaikka tänä syksynä moni asia onkin toisin kuin viime syksynä.
Täällä Turvejärvellä talvi saa tulla vaikka huomenna! Kotieläimille on talven heinät haettu ja kuivaa polttopuuta on riittävästi pihatien varressa,vaikka tulisi oikea pakkastalvi! Pakastimessa on kotijärvestä pyydettyä siikaa ihan mukavasti. Ensi talvena syödään myös omakasvattamaa sonnipojan lihaa. Kaunis Olaf sai päättää päivänsä kauraa rouskutellen,omassa karsinassaan. Pyysin Olafilta anteeksi ja kiitin että saamme perheelle ruokaa.
Aina yhtä vaikeita ne teurastuspäivät.
Nyt näyttää siltä,että minun haaveeni lehmienpidosta saa tällä hetkellä jäädä,ihan vain käytännön pakottamana. Jannella on todettu etenevä hermostosairaus,jonka etenemistä ei voi tietää,mutta se on varmaa,ettei hän pysty enää tekemään käsillään kovin fyysisiä hommia,joten minun apuani ja työtäni tarvitaan pientilalla enemmän,siksi olemme päättäneet luopua lehmienpidosta.
Omena on etsinyt uutta kotia jo pitemmän aikaa,mutta kovin vaikeaa tuntuu kodin löytyminen olevan.
Jatkossa keskitymme lampaisiin ja kanoihin. Ensimmäinen erä omien lampaiden villaa lähtee lähiaikoina kehräämölle. Ja tarkoitus on ensi keväänä hankkia muutama lammas lisää,ihan vain villantuotantoa ajatellen.Lampaiden hoitaminen ja ruokkiminen on tässä tilanteessa huomattavasti helpompaa kuin lehmän.Ja onhan se myös taloudellinen asiakin,lehmä tarvitsee huomattavasti enemmän heinää kuin muutama lammas.
Olin alunperin haaveillut kotitarvelehmästä,että saisimme perheelle maitoa,vaan tiedän kokemuksen kautta,että lypsäminen varsinkin talviaikaan on aikaa vievää puuhaa,ja pakko jopa minunkin nyt ajatella järkevästi. Aina se ei ole kovin helppoa;)
Elämä se tosiaankin osaa yllättää. Olen usein täälläkin kirjoitellut siitä"että elämä on juuri tässä ja nyt",ja oikeastaan vasta Jannen sairastumisen myötä tämä asia on konkretisoitunut,siis täyttä totta! Meillä on juuri vain tämä hetki tässä,huomisesta ei kukaan vielä tiedä,eikä menneeseen kannata palata,eikä varsinkaan turhaan murehtia menneitä asioita,niitä ei voi enää muuksi muuttaa,elettyä elämää.Oikeastaan ainoa mihin voi vaikuttaa,on juurikin tämä hetki elämän polulla,tässä istun kynttilänvalossa kirjoittelemassa blogia ja nautin hiljaisuudesta.
Elämän pienet arkiset asiat saavat suuremman merkityksen,niihin alkaa kiinnittää enemmän huomiota,ja ylipäätänsä huomion kiinnittäminen siihen mitä ympärillä on sen sijaan,että murehtisi kaikkea sitä mitä ei ole.
Ja minusta meillä on paljon! Kaunis,ympäröivä luonto,puhdas vesi,kirkas tähtitaivas ja revontulet,hohtavan valkoiset hanget..onhan siinä asioita mistä on aihetta olla kiitollinen.
Ja jotenkin lohduttavaa ja ihanaa ajatella,että olemme vain osa tätä kaikkea suurta,jokainen oman hetken verran täällä kulkee omia polkujaan,eikä sillä matkan pituudella ole väliä,tärkeintä on se matka. Luonto jatkaa elämäänsä kaikesta huolimatta,kevät ja syksy saapuvat vuosi toisensa jälkeen,joutsenten keväinen riemuhuuto ja syksyn usvassa suolta kantautuvat kurkien kirkaisut.
Joskus elämä pakottaa meidät pysähtymään ja miettimään sitä mitä oikeasti haluamme tehdä,niin kävi meillekin. Ja erityisesti Jannelle,hän oli jo pitkään haaveillut siitä että voisi olla kotona ja kirjoittaa,ettei tarvitsisi aina lähteä reissuhommiin.
Olisimme tietenkin valinneet hieman toisen syyn hänen jäädä kotia,vaan elämä ei mene meidän ihmisten asettamien suunnitelmien ja toiveiden mukaan,mutta nytpähän on aikaa kirjoitella! Ja elämme päivän kerrallaan.
Minä toivottelen kaikille lukijoille oikein ihania ja aurinkoisia syyspäiviä! Kirjoittelen tänne blogiin kuulumisia jatkossakin. ♥️
